15. maaliskuuta 2014

Isovanhemmat pään vaivana


Minun piti jo hetki sitten kirjoitella tänne teille meidän perheen isovanhemmista. Mummusta, Ukista ja mieheni isästä. Isovanhemmat kun eivät meidän perheen arkeen juuri osallistu. Näemme heitä kerran kaksi vuodessa. Osa syy on tietysti myös meidän, sillä emme vieraile mieheni kotimaassa sanotaanko koskaan. (Toivottavasti pääsemme vielä tänä vuonna Caribialle). Minun vanhemmat ovatkin sitten toinen seikka. Hekin tosin asuvat eri kaupungissa, mutta matka meille on kuitenkin kohtalainen. Lentäen Oulusta Helsinkiin menee reilu tunti. 

Postauksen aihe pyöri päässäni muutama viikko sitten kun päiväkodissamme järjestettiin isovanhempien aamu. Kutsun saivat kaikki isovanhemmat ja vieläpä pienokaisten tekemän kutsukortin kera. Soitin tietysti äidilleni, olisiko hänellä aikaa ja kiinnostusta tulla meille tuona viikonloppuna. Hän kun osaa olla hyvinkin kiinnostunut meidän menoista puhelimitse. Mummu tuumasi, että tsekkailee lentoja ja olin suht toiveikas, että hän voisikin meille tuolloin tulla. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, eikä mummu saanut aikaiseksi lentojen varaamista. Hän ilmoitti tuonnempana ettei tule, sillä odottaa meitä saapuvaksi Ouluun piakkoin. 

Kahden ja puolen vuoden äitiyden jälkeen minä en todellakaan enään kaipaa ketään tänne meille auttamaan lasten kanssa, saatika tekemään ruokaa tai pesemään vaikkapa ikkunoita. Olen tottunut pärjäämään lasten kanssa, olen tottunut ottamaan kaikki vastoinkäymiset vastaan, mitä vaan on tullakseen. Olen tottunut valvomaan yöt ja seuraavan päivän, ei siinä mitään. Kysymys isovanhemmille kuuluukin, ettekö oikeasti löydä aikaa saatika halua olla lastenlastenne kanssa? Miksei mummu tule meille ja vie lapsia Korkeasaareen? En tiedä, enkä ole juurikaan kysellytkään. Kyllä äitistäni näkee, että hän on onnellinen näistä pikkuisista, mutta hetket meidän kanssa on vain niin harvoin, että oikein joskus vihastuttaa...

Minä en ole koskaan saanut äidiltäni yhtään neuvoa lasten kasvatukseen. En tiedä olisiko niistä ollut apua vai enemmän riesaa. En toisaalta kaipaa kenenkään ohjeita, sillä puhumme mieheni kanssa paljon lapsista ja kaikkeen heihin liittyvästä, joten yleensä me yhdessä samaan hiileen puhaltamalla selvitään melko pitkältä. On silti hyvin outoa, että meillä on niin kaukaiset välit isovanhempiin. Ajattelin, että lapset automaattisesti lähentää koko perhettämme (minä ja vanhempani), mutta toisin on käynyt. Vanhempani eivät suoraan sanottuna tiedä yhtään millaista arki nykyisin minulla on. Heillä ei ole samalla tavalla vastuuta, ei heillä ole kiire, ei heitä kukaan herätä keskellä yötä, eikä heidän tarvitse pukea tai saatika leikittää ketään muuta. Olen todella onnellinen juuri näin, mutta on aika raskasta vierailla vanhempieni luona, kun joutuu joka kerta aloittamaan niin sanotustu alusta. Kerron aina mitä lapset syö, milloin ne pestään tai laitetaan nukkumaan. Miksi toinen huutaa tai itkee ja mitä puetaan ulos. Äitini ja varsinkin isäni ovat aika pihalla kun lumiukot. 

Olen heille kuitenkin tosi kiitollinen siitä, millaisen kasvatuksen olen itse saanut. Esikoislapsena ja vielä tyttönä minulla oli tosi paljon rajoja ja varmaan sitä rakkauttakin. Minulle opetettiin kunnioitusta ja käytöstapoja, rehellisyyttä ja arvostamista. Minulla on ehkä muutamia eväitä omien lasteni kasvatukseen. Mutta aijon alusta loppuun saakka kasvattaa lapseni itse mieheni kanssa. En aijo kääntyä menneeseen tai väkisin kysellä mielipiteitä. Enkä aijo myöskään anella tukea tai apua, sillä sitä ei ole tähänkään saakka tarvittu tai tarjottu.

Olen todella onnellinen pikkuveljeni puolesta, joka asuu Oulussa vanhempieni läheisyydessä. Hänen pienokaiselleen on aina taattu hoitopaikka sekä mummu ja ukki ovatkin osa veljeni ja hänen lapsen elämää. Ihan eritavoin kuin meillä. En osaa olla huomiosta tai heidän arjestaan kateellinen, mutta on aika ikävää, että mummumme on vain heille läsnä. 

Minä olen silti niin vimpan päälle oman tieni tallaaja, että ei tulisi mieleenikään matkata mummulaan useammin kuin tätä nykyä. Meillä ei ole oikeasti aikaa ja vapaat, juhlat, lomat vietämme enemmän kuin mielellämme nelisteen. Ei tulisi ikinä mieleenikään jakaa lapsiani äitini kanssa niin, että muuttaisimme varta vasten heidän naapuriin. Voisin jatkaa aiheesta hyvinkin pitkään. Mutta on ehkä parempi, että lopettelen.

Zack askarteli ihanan kortin isovanhemmilleen, jossa hän kutsui mummun kylään. :)







Leikkejä leikittiin Ferm Livingin korissa ja nyt menen tuonne mieheni luo katsomaan leffaa. Ha de så bra!

PS. Pitkän postauksen päätteeksi kuulisin enemmän kuin mielellään teidän mielipiteitä siitä tuleeko isovanhempien osallistua pikkuisten elämään ja miten teillä hommat sujuu mummujen kanssa?


22 kommenttia:

  1. Tää on arka aihe, enkä uskaltaisi kirjottaa noin suoraan kuin sinä. Pelkäisin että ne isovanhemmat jotka asuvat muutaman kilometrin päässä suuttuisivat, jos näkisivät kirjoituksen, vaikka kukaan (mummut ja pappat) ei ole koskaan 2,5 vuoden aikana tarjonnut apua, vaivautunut kysymään haluisimmeko viettää joskus illan kahdestaan, vienyt lapsia puistoon, vahtinut heitä kauppareissun ajan, auttanut kun sairastelua jatkui viime talvena putkeen 6kk (vuoron perään minä ja lapset-11 ja -12 ja välillä kaikki samaan aikaan).Tiedän täysin mistä kirjoitat. Yritän olla ajattelematta tätä koska huomaan, että joka kerta tulen siitä todella surulliseksi. I FEEL U <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 ihanaa kuulla, että ymmärsit :)

      Poista
  2. Aivan kuin itse olisin ajatukseni kirjoittanu aiheesta. Meillä mieheni äiti asuu suht lähellä, mutta käy kaks kertaa kesk vuodessa. Kolme neljä kertaa kun vauva tullu taloon. Hänestä ei ole ollu minkäänlaista apua ja neuvot ovat lähinnä minun tapaani toimia moittia, "ei näin tehty 70-80-luvulla".
    Minun äitini taas, on nähny esikoista kolme kertaa ja nuorimmaista kahesti. Hän jaksoi iloita esikoisen odotusajan mutta sitten hiipui into. Kyllä hän kaikille toitottaa kuin hän on mummo mutta ei sillä muuten ole merkitystä. Ei siis apua sieltäkään.
    Isäni asuu pohjanmaalla ja on aina kiinni töissä, ei pääse täällä käymään. Mutta käymmekin siellä pari kertaa vuodessa, (kävisin toki useammin jos tuo matkustaminen sujuis vähä paremmin :) ) isäni järjestää sitä aikaa töistä aina vähän että saa nähä poikia. Mutta ei hänestäkään sillee hoito tai apua kotona saa, mutta hän leikittää poikii ja on aidosti kiinnostunu poikien kuulumisista.

    Enää en itsekkää osaisi ees apua vaatia tai en ole osannu pyytääkkään. Meillä ei nuorimmainen ole vielä ollu kenenkää hoidossa ja esikoinen oli ekan vuoden aikana kahesti kummitädin hoivissa, kun oli hääpäivä ja synnyttämässä. Hyvin sitä pärjänny ilman apua mutta vois olla ihanaa jos pääsis miehen kans käymää leffassa :).

    Toivotan teille jaksamisia, ja hienosti me pärjätään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me päästään silloin tällöin päivävapaille mieheni kanssa, kiitos päiväkodin, arkena saattaa sattui ylimääräistä vapaata duunista joten se helpoittaa. Omaa aikaa ei töiden ohella niin paljoa kaipaa, kun lähinnä juoksee lasten luo. Muutaman kerran vuoteen päästään ulokoilemaan miheni kanssa, toivottavasti pian taas.... Tulipas sekavaa tekstiä, mut jaksuja sinne teillekin ja koittakaa keksiä jotain miehesikin kanssa kaksisteen. Niin tai, eihän lapset ole kuin kerran pieniä. Kyllä se tästä.

      Poista
  3. Mulla on välillä vähän sama fiilis, tai siis varsinkin nyt kun meijän äiti ei ees käy töissä,( ja se asuu parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä meistä, )luulisi että se osallistuisi enemmän, mutta tuntuu niin turhauttavalta kun se ei ehdi kattomaan tyttöjä edes pariks tunniks, että saataisiin tehdä jotain edes joskus kahdestaan... Ymmärrän kyllä että itse me ollaan lapsemme tehty ja joo kyllä ne hoidetaankin, mutta välillä vaan toivoisi, että se haluaisi itse osallistua lastenlastensa elämään enemmän, ja varsinkin kun se tietää miten vaikeita meidän yöt on, niin haluasi auttaa. Mä toivon, että muistan nämä mun fiilikset sitten kun meidän tytöt on aikuisia, ja autan niitä parhaani mukaan :)

    Toi on kyllä harmi kun Antin suku on niin kaukana, mutta onhan teillä sen varaäiti teidän elämässä mukana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmikun hänkään ei pääse avuiksi. Joo, sama asenne täällä, omat on lapsemme, on vaan surullista huomata kuinka tuntuu välillä , että palasia puuttuu lasten elämästä.



      <3

      Poista
  4. Ei meilläkään isovanhemmat juurikaan auttele mutta en kyllä ole kyllä edes pyytänyt,ei ole ollut tarvetta. Mun äiti on kyllä niin sairaalloinen ettei edes jaksaisi. Anteeksi mutta musta Oulu-Helsinki väli on kyllä aika pitkä välimatka. Lentoliput on varmasti aika kalliit:(...ei aina ole edes rahaa. Vanhemmalle ihmiselle aika raskasta tommonen viikonloppureissu lentäen....mutta tämä oli vaan mun mielipide.Onko sun äiti vielä vielä työelämässä? Jos on ja ikää vielä 40 ylöspäin niin on varmaan väsynyt.

    VastaaPoista
  5. Hips hei !


    Meijän mummu varasi juuri lennot Rodokselle, on koti-vaimona lopettanut jo työt mutta ei eläkkeellä, rahasta ei siis kiinni ainakaan50-60e lennon ostaminen, eikä varmaan fyysisestä kunnostakaan, kuten jo kirjoittelinkin, ei vaan minkäänlaista kiinnostusta vissiin ? Ei halua opetella lasten juttuja ? Ei mitään :/
    En halua dumata ketään enempää, enkä avata tuota kuvioo tän koomin :)


    Ihanaa sunnuntaipäivää Sonja<3

    VastaaPoista
  6. Mun vanhemmat on vielä työelämässä, miehen isä myös ja äitinsä on eläkkeellä. Silti meistä tuntuu, että mun äitini toisesta kaupungista käsin osallistuu enemmän, mutta aiheesta on puhuttu ja on nuo miehen vanhemmatkin tehnyt positiivisen parannuksen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi olette saaneet puhuttua , asioita, minäkin toivon, että niin kävisi, mutta en oikein usko muutokseen. Onhan vikaa meissäkin kun emme mummun luo matkustele, mutta kiinnostus lapsia kohtaan on yllättävän pientä :/



      Kivaa päivää teille!

      Poista
  7. Jotenkin tosi surullista kuultavaa. Ja ei mitenkään epätavallista muiden kommenteista päätellen. Meillä vieraillaan molempien lasten vanhemmilla viikottain tai he meillä vaikka ovat kaikki vielä työelämässä. Apu on aina lähellä. Itse pitää varmaan joskus turhankin itsestäänselvyytenä, ei aina muista että kaikilla ei näin asiat ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se vähän surullista, ainakin lapsista varmaan, kun jossain vaiheessa tajuavat enemmän...

      Poista
  8. Siis molemmilla isovanhemmilla. :)

    VastaaPoista
  9. Voiko olla niin että isovanhemmat eivät vain uskalla puuttua teidän elämään? Tai kokevatko he ehkä jotenkin tungettelevana tai kiusallisena tulla teidän kotiin yöksi, ovatko tutustuneet tarpeeksi mieheesi? Mitä jos sinä ostaisit heille kerran yllätyksenä lentoliput? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan se olla niinkin, äitini ei ole ainakaan tungetteleva. Tilaa meillä on yöpyä ja mieheni kanssa tuntevat tosi hyvin :)) Tykkäävät kokata yhdessä ja ovat tosi läheisiä, kiitos mieheni avoimuuden ;)

      Poista
  10. Vau, rohkea postaus! Olen miettinyt samasta aiheesta kirjoittamista, mutta en uskalla. Sanottavaa ja purnattavaa olisi paljonkin. Meilläkään ei ole isovanhempia naapurissa ja ovat hyvin erilaisia. Toiset varmasti olisivatkin avuksi jos lähempänä asuisivat ja varmaan hoitoapua saisi nytkin jos kehtaisi pyytää. Tuntuu kuitenkin tyhmältä edes kysyä tulisivatko tänne asti jos ei ole kyse jostain tosi tärkeästä. Vauvan syntymän aikaan A ja V olivat mummolassa viikonlopun ja A on ollut muutaman kerran itsekseen "lomailemassa" heillä. Toiset isovanhemmat puhuvat kyllä kovasti ottavansa, mutta eivät silti koskaan ota ja meidän heillä käydessä ei kyllä uskallettaisi jättää lapsia paria tuntia pidemmäksi aikaa heidän hoitoon, pienintä ei ollenkaan. Jotenkin ovat niin eri linjoilla kasvatuksessa ja ylipäätään lasten kanssa toimimisessa kuin me. Olen kyllä miettinyt, että voi se johtua ihan siitäkin että näkevät lapsia niin harvoin. Lähellä asuvat lapsenlapsen kanssa kuitenkin touhuavat paljon ja ilmeisesti hoitavatkin. Toisaalta eipä nuo meillä juuri vieraile, odottavat että me matkustamme heille, meille kun on niin kamalan pitkä matka ja hirveän kallista matkustaa, ihan kuin se matka toiseen suuntaan olisi yhtään lyhyempi ja varsinkaan lasten kanssa yhtään halvempikaan.

    VastaaPoista
  11. Kiva kun joku uskaltaa nostaa näin tärkeän aiheen esiin. Minun muksulla on vain yksi isovanhempi elossa... Minun isäni asuu kilometrin päästä meistä eikä olla enään missään tekemisissä. Suurin syy (muitakin tietysti on) on se ettei oma lapsenlapsi kiinnosta pätkääkään!! En tajua miten joku ei voi rakastaa omia lapsenlapsiaan!! On täällä muillakin näköjään p*skoja isovanhempia ( anteeksi kiroilu, tulistun tästä aiheesta) . En vaan siis tajua miten omia vanhempia ei kiinnosta omat lapsenlapset.Olen surullinen lasten puolesta :( :(
    Olen jonkun aikaa seurannut blogiasi ja ekaa kertaa oli pakko kommentoida aihetta, hyvä valinta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin pitkään miettinyt, asia pyörii päässä usein... Ja näin se vaan on :) Näkyy olevan muillakin samoja pulmia ..




      Kiva kun olet löytänyt blogini ;)

      Poista
  12. Tärkeä ja arkakin aihe, hieno postaus. Meillä kummatkin isovanhemmat asuvat lähellä, ja osallistuvat paljon lasten hoitamiseen (aina kysyttäessä saa apua), mutta toivoisin silti vielä enemmän osallistumista. Oma äitini on sairaseläkkeellä eikä jaksa kroonisen säryn takia paljon auttaa ja toiset isovanhemmat taas ovat vielä kiireisiä työelämässä. Olisi ihanaa, jos joskus joku ottaisi koko konkkaronkan yökylään tai pariksi päiväksi hoitoon. Toki nytkin saamme apuja aina kun pyydämme, mutta olisi niin ihanaa, kun joku kysyisi lapsia oma-aloitteisesti joskus. Kimurantti aihe ja meidän tilanne varmasti paljon parempi kuin monilla muilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monilla ystäväpiirissänikin on asiat paljon paremmin kuin meillä, mutta näen hyvin monia positiivisiakin juttuja siinä , että olen niin sanotusti yksin lasten ja arkemme kanssa (+ ihana ja tärkeä mieheni ) <3

      Poista

Jokainen kommentti on ilo minulle <3